Kun tekee useammalla käsiparilla, hyviä asioita voi tapahtua 31.5.2016
Prologi: Meillä Suomessa ei oikein ymmärretä, minkälaisia johtajia olemme. Olemme johtajina kouluja käyneitä, hyvinkäyttäytyviä, varovaisia ja miellyttäviä ihmisiä, jotka tuntevat kaikki viimeaikaiset johtajuusopit, muuttavat käyttäymistään milloin valmentavaksi, milloin mentoroivaksi, milloin diktatoriseksi. Johtajat ovat täysin linjattomia. He vain antavat ymmärtää. Työpaikalla pelataan pelejä, joiden sääntöjä ei tiedetä. Joukostamme ei enää löydy vanhanajan karskeja pehtooreja (”kekkosia”), joiden sana oli laki ja joiden ennalta-arvattavien ohjeiden mukaan toimittiin. Siitä huolimatta työntekijä uskalsi sanoa vastaan ja olla erimieltä. Nykyisin dialogi puuttuu. Johtajan ja työntekijän välillä on hiljaisuus ja puhumattomuuden kuilu. Ei uskalleta sanoa pomolle vastaan lähtöpassin merkeissä, vaikka juuri erimielisyys jostain asiasta saattaa johtaa arvokkaaseen keskusteluun ja kehitykseen. Jos pomo sanoo pahasti jollekin, työntekijä vaikenee ja menee kotiin potkimaan kissaansa tai vaimoaan. Ei se sano pomolle takaisin. Ruotsalainen työkulttuuri on tunnetusti fundeerausta ja diskuteerausta ja yhdessä kaffepaussilla oloa. Se on meidän mielestämme imelää. Mutta siinä suomalaisen ja ruotsalaisen työkulttuurin ero onkin ja siksi ruotsalainen työkulttuuri porskuttaa niin paljon edellämme: me emme uskalla kiroilla pomolle takaisin, mutta ruotsalainen työntekijä uskaltaa avata suunsa - ja asioihin tulee muutoksia.
Monologi: Kerronpa yhden hoivatyöpäivän saldon eräässä dementiakodissa. Aamuvuoroon tuli kaksi vakituista hoitajaa, joista toinen lähti klo 12 vapaalle tullakseen illalla yöhoitajaksi seuraavaksi yöksi. Kolmas vipparihoitaja oli eläkeläinen ja kaksi muuta oli ventovierasta hoitajaa. Asukkaita oli 28. Klo 7 yöhoitajan raportin jälkeen lähtövalmiiksi, vanhusten lääkepussit esiin, kipulääkkeiden- ja laastareiden tarkistus, kalenterin tarkistus ja päiväohjelman hahmotus ja sitten menoksi. Vieraammille hoitajille lappu kouraan, että katso tuosta, miten kukakin asukas kykenee liikkumaan. Asukkaiden aamutoimet yhden tai kahden auttamina, klo 8 aikaan aamupalan ja lääkkeiden jako, suurimmalle osalle asukkaita tarjoilu joko omaan huoneeseen, vuoteeseen tai syötettynä. Aamupesujen jatkamista noin klo 9:30:een, jolloin henkilökunnan vartin tauko ja työ jatkuu tavallisesti noin klo 11:30 asti (eli klo 7-11:30), jolloin onkin valmistauduttava lounaan tuloon ja nostetaan/avustetaan/siirretään lepäämässä olleet mummut ja papat ruokapöydän ääreen. Jossain välissä hoitajat hotkaisevat omat eväänsä, koska ei ole minkäänlaista aikaa eikä mahdollisuutta käydä ruokalassa syömässä. Sitten taas asukkaiden wc-reissut ja lyhyelle ruokalevolle ennen kahvitauolle nostamista klo 14.
Mitä haluan tällä kertoa? Sen karun tosiasian, että hoitavat kädet eivät nykymitoituksella riitä ja joka toinen vakituisista hoitajista on kaatunut sairasvuoteelle, todennäköisesti pelkästä uupumuksesta. Asukkaat hoidetaan sijaistyövoiman varassa ja joka vuorossa on eri ihminen, joku jopa ensimmäistä kertaa koko talossa. Onko mitään mieltä siinä, että klo 11:30 autetaan viimeistä mummua tai pappaa aamupesuissa ja aamupissalle? Entä siinä, että muistisairaita vanhuksia hoitaa joka vuorossa täysin tuntematon hoitaja? Tämä jos mikä vaikuttaa kaltoinkohtelulta. Dialogia esimiesten ja työntekijöiden välillä ei ole, annetaan vain ohje: ”tehkää tehokkaammin, tehkää lisää”. Ei siis inhimillisemmin tai useammilla käsipareilla, jolloin hyviä asioita voisi tapahtua.
Epilogi: Puhutaan toiveikkaasti, että hyvä johtaja ymmärtää tulla alaisiaan lähelle, kannustaa ja pyrkii yhdessä alaisten kanssa hakemaan uusia tapoja tehdä töitä. Hyvä johtaja tietää ja näkee, mitä talossa tapahtuu ja kykenee tarttumaan ongelmakohtiin nopeasti. Entäpä, jos johtaja ei näe, mitä talossa tapahtuu, ei tunne alaistensa töitä, eikä ole koskaan tarttunutkaan niihin töihin, joita alaiset tekevät? Entäpä, jos dementiakodin kirjoituspöytäjohtaja kutsuukin alaisensa klo 8 puhutteluun ja hiostaa häntä huoneessaan kolmekin tuntia suomatta ajatustakaan sille, kuka hoitaa tämän hoitajan asukkaat sillä aikaa? Tai pyytää kehityskeskusteluun klo 10, jolloin dementiayksikön hoitajan 7 asukasta jäävät ilman aamuhoitajaa makaamaan märissä vaipoissaan? Asukkaat eivät totisesti ole työpöydän paperipinkkoja, jotka jätetään pöydälle odottamaan hoitajan takaisintuloa?
MOT: Johtamiskulttuurimme hyvinvointiyksiköissä on kadonnut; vahvemmin sanottuna ei sitä ole ollutkaan. Nyt tarvitaan kekkosmaista jyrinää, jotta Suomi lähtee nousuun. Nyt tarvitaan erilaista johtajuutta ja uskallusta tehdä rankkojakin päätöksiä. Pätee kaikkialla Suomessa.